Tuhkapilven alla tapahtuu

​

Tuhkapilvi sekä peittää alleen että paljastaa Kapsäkin uutuusoopperassa Välilasku. Kaksi toisilleen tuntematonta matkustajaa jäävät lentokentälle ilmatilan sulkeuduttua islantilaisen luonnoninvaasion kiusaamina.

​

Lennot siirtyvät ja viivästyvät niin, että kumpainenkaan ei ennätä aiottujen aikataulujensa mukaisesti määränpäähänsä. Kohtaaminen tiivistyy ja lataus väreilee. Norjalainen plastiikkakirurgi ja suomalainen näyttelijä-laulajatar tunnustelevat maanpäällistä ja mielensisäistä ilmastoaan, kunnes himo saa vallan. Eroottinen purkaus on tulinen.

​

Noin tunnin mittaisessa kamarioopperassa tapahtumat etenevät odottamattoman kepeästi. Kipeätkään elämäntilanteet eivät estä henkilöitä antautumasta toisilleen. Tai sitten juuri ne mahdollisuuden ilmaantuessa vapauttavat miehen ja naisen hetkelliseen hurmaan. Ovathan lähtökohdat lähikontaktille kumpaisessakin olemassa, näkeehän sen, mutta äkkiäpäs kaikki irti pääsee.

​

Maritza Núñezin libretossa orastavat luontevan draaman ainekset. Tarina ei kuitenkaan nouse lupaamaansa korkeaan lentoon. Tarinassa on herätteitä, joiden olisi toivonut avautuvan enemmän. Muistoille, huumalle ja haaveille olisi toivonut lisää tilaa, enemmän kulmia, ristiriitaisuutta. Komiikkaa kyllä on, traagisuus on apupuolueen asemassa. No, päätös on naseva oivallus. Mutta ehkä libretistin ajatus oli tuupata yleisön oma mieli liikkeelle, hakea kosketuspintaa sieltä. Libretto on espanjankielinen, tekstitys esityksessä suomeksi.

​

Juha Kotilainen plastiikkakirurgina on luonnollisen himokas ja verraton näyttämöhahmo. Rooli on mehukasta tyypittelyä, osaavaa lääkärileikkiä koko tiimiltä. Rooli syventämistä ei lyhytooppera pitemmälle tarjonnut, kiusallista. Reetta Ristimäki impulssiruusuna ja vilkkuvasilmäisenä naisena on saaliinhimoiselle miehelle nannakka, käypä kohde. Ristimäki tekee osaavan roolin, mutta enempään olisi toivonut hänenkin kohdallaan mentävän. Kotilaisen jykevä bassobaritoni repii kuuluvasti intiimiä näyttämöä, elämän palaset lohkeilevat. Ristimäen sopraanosta ei lentokorkeutta puutu, puhenäyttämön sävyt ovat hyvin hallinnassa.

​

Ohjaaja Kimmo Kahra saa ihmeesti irti lyhyessä ajassa. Persoonat elävät ensi hetkestä, tarina nakkelee henkilöitä rennon suunnitelmallisesti. Rakastelukohtaus on ohjaajan suuri oivallus, epäselväksi ei mitään jää.

Riitta Röpelisen niukka ja konkreettinen näyttämö käy monesta ja hajoaa moneksi. Lauri Lundahlin valaistus ja Ilari Piipposen & kumppanin näyttämö on Kapsäkin oopperassa kuin perheyrityksen toimintaa parhaimmillaan. Pipoka-trio on soiva kokonaisuus, tuuba siinä kaikkea muuta kuin vain erikoisuus. Taitavat soittajat tekivät oopperasta musiikkia.

​

Markus Fageruddin musiikki seuraa librettoa aivan lähituntumalla, on kuin virtuaalianturit olisivat yltäneet tarinapöydälle säveltäjän aivokoppaan. Mielenliikkeet, ajatukset, toiveet ja antaumus huokauksia myöten puhkeavat säveliksi, mutta ei ylilyönnein, vaan tyylikkäästi ja hienovireisen läpinäkyvästi. Kertova laveus taas kontrastoi ajallaan intiimejä 'lyhyttavara'kohtauksia, sallii hengittää välillä. Rytmi on keskeisessä asemassa, mutta varoen päällemakaavaa halpahintaisuutta. Ilman näin eläytyvää ja osaavaa säveltäjää tarina olisi jäänyt latteaksi. Espanjalainen ja suomalaisen säväys ynnä sävellystyön tekninen suvereenisuus muodostavat teoksen ytimen, persoonallisen, tarinaa ja näyttämöä kantavan keskusyksikön.