Ihana, älykäs yllätyslahja

 

Vuoden lopun yksi onnistuneimpia joulutunnelmaan virittäjiä oli Musiikkiteatteri Kapsäkin Saiturin joulu. Charles Dickensin luoman, angloamerikkalaisen ja koko eurooppalaisen keskiluokan joulukäsityksen sementoineen narratiivin pyyhki Greta Tuotanto sentimentaalipölyistä juuri sopivassa määrin.

​

Viktoriaanisessa Lontoossa ei kärttyisällä Ebenezer Scroogella (Reetta Ristimäki) ole aikaa miettiä joulun sanomaa, mutta aattoyönä menneiden, tulevien ja nykyisen joulun haamut psykoterapoivat Scroogen läpi lapsuustraumojen. Scrooge ponnistaa nykykielellä itsemyötätunnon kautta empaattiseksi, onnelliseksi lähimmäiseksi.

​

Esitys yhdisti huumorin ja ennen kaikkea musiikin avulla tuttua ja turvallista anarkiaan, siihenhän jo noblesse oblige, kun kerran Musiikkiteatteri Kapsäkistä on kyse. Teeatterin perustaja Reetta Ristimäki, Emmi Hatjasalo sekä The Fabulous Bäckström Brothers eli Jouni ja Petri Bäckström lauloivat kuin enkelit taivahassa - heviä ja räppiäkin. Musiikkisävellyksiä kuultiin kansainvälisten klassikkojen lisäksi muun muassa Anna-Mari Kähärältä, Markus Fageruddilta ja Jouni Bäckströmiltä.

​

1800-luvun brittijoulun mielikuvat luotiin pienin keinoin, puvustuksella ja äänimaailmalla. ​Hykerryttävää oli myös esityksen lakoninen ja itseään kommentoiva brittihuumori, josta oli kiittäminen ohjaaja Toby Parkia, maineikkaan brightonilaisen Spymonkey-teatteriryhmän jäsentä. Klovneriaan perustuva 'spymonkeylaisuus' näkyi myös kohtausten rakentumisissa ja metateatterissa.

​

Dickensin raadollisia kirjoitelmia on jostain käsittämättömästä syystä usein kohdistettu nimenomaan lapsiyleisölle. Kapsäkin Saiturin joulussa ikäraja kulki seitsemässä vuodessa, ja loppuunmyydyssä katsomossa monen perhelipun ostaneen aikuisen odotushorisonttina lienee ollut disneymäisen sulonyyhkyinen Downton Abbey -silmäkarkki.

​

Vaan katso, siinä heidän edessään tapahtuikin teatterin ihme: rampin yli kurkottava, monitasoinen, ilmaisun eri keinoja ja muotoja yhdistänyt ja yleisöä aliarvioimaton esitys sai lapset etukenoon ihan muista syistä. Herkeämättömästi esitystä tapittavien pienten aivojen raksutuksen saattoi lähes kuulla: "Ai tällaistakin voi teatteri olla? Vitsi noi laulaa hyvin. Mitä ne nyt tekee - hei, tajusin!"

​

Vaan voi isäparkaa, jolta jälkikasvu kotimatkalla ehkä tivasi "mitä se Scrooge-täti siinä alussa tarkoitti, kun se sanoi, että tämä on sitten saksalaista espressionismia?"